28.2.-2.3.2003 Rockbridge, Joensuu–Petroskoi
Perjantai 28.2.2003
Ideahan on aivan itsemurha nuorille ja varhaisnuorille ihmisille, jotka tykkäävät hauskanpidosta. Silti sitä vaan oltiin matkalla Petroskoihin. Koodin ensimmäinen keikka ja vielä Venäjällä. Juhlaa…
Ennen kuin bussi oli edes startannut matkaan Joensuun postin pihamaalta, olimme toki jo korkanneet ensimmäiset viinipullot. Matkalla mukana kulkeva tv-kuvausryhmä kuvasi ensi metreiltä asti säätämistä ja koheltamista. 51koodia, Insomnium, Maryland ja bussilastillinen muita humalaisia tai muuten vain hölmöileviä turisteja.
Tohmajärvellä pidettiin ensimmäinen stoppi, jossa pystyi myös vaihtamaan muutaman kotimaan euron tuhansiin venäjän rahoihin, juhlaa! Seuraavaksi päästiin tulliin sekoilemaan, eli kaikki helvetin kamat ulos bussista, passit ja systeemit näytille.
No kuitenkin, kello oli jotain yhdeksän ja kymmenen välillä kun oltiin jo karun Karjalan puolella. Hyvissä tunnelmissa oltiinkin. Tästä eteenpäin onkin sitten hämärää seuraavaan aamuun. Paitsi kauppareissu heti rajan jälkeen, josta mie varmaan näen unta vielä kymmenen vuoden päästäkin… Niin paljon kaikkea siistiä (lue: tupakkaa ja viinaa), että ei saata edes uskoa. Niitä oltiin urakalla tuhottu aamusta asti ja kunto sen mukainen. Hirveätä säätämistä Petroskoihin tultaessa, ei mitään järkeä. Muisti meni ainakin.
Lauantai 1.3.2003
Helvetti, mikä olo! Tänään pitäisi soittaa ensimmäinen Koodi-keikka. Jännitti aika helvetisti kun vain ajattelikin asiaa. Oli sitten yöllä nukuttu valot päällä, varmaankin ettei pelottaisi niin paljoa jos olisi herännyt. Alhaalla hotellin ravintolassa oli ollut myös aamupala. Kuulemma samassa paikassa, jossa eilen oli syöty illallinen (ei pienintäkään hajua…) En uskaltanut osallistua, siellähän saattoi olla vaikka muita ihmisiä. Oltiin sitten ilman.
Joskus puolen päivän maissa lähdettiin soundcheckiin ja hip hei! Muutama kalja ja taas on siistiä. Nähtiin paljon myös köyhiä. Keikkapaikalle tultiin ja ihmeteltiin hienoa hallia, joka oli rakennettu keskelle hökkelikylää. CKK-areena, tai joku vastaava. Muistutti Neljän Ruusun Valuva Taivas -albumin kannessa olevaa rakennusta, ainakin se oli samanvärinen. Joka tapauksessa ison lavan ja vielä isommat kamat olivat Sergei, Igor ja kumppanit sinne loihtineet jostakin. Eihän nää olekaan niin köyhiä. Ensimmäisten virityslevyjen soidessa miulla meni jo paskat housuun, siis oikeasti juhlat kamat! Illasta saattoi siten odottaa hyvää ainakin soundien puolesta.
Soundcheck tehtiin ja kaikki hyvin, jopa taustanauhat toimivat kuin tauti. Tässä vaiheessa alkoi myös nälkä vähän kourasta mahanpohjaa. Ruokailu oli onneksi jo joskus sadan tunnin päästä hotellilla. Päätettiin käydä kaupassa. Tultiin kaupan ovelle, jossa vartioi hevosen kokoinen susikoira, eikä kukaan meistä uskaltanut uhmata tuota eläintä. Onneksi putiikkiin oli myös toinen ovi. Koko juoppolauma sisään. Pyörittiin kuin ryssät Anttilassa. Kukaan ei tietenkään ostanut mitään.
Juopotellaan. Ihan vähän vaan. Kohtahan on keikka.
Joskus kuuden aikaan päästiin keikkapaikalle ja huomattiin, että ihmisiä oli kuin alennusmyynneissä. Heti rupesi mahanpohjassa kourimaan. Backstagena toimi paikan yläkerrassa sellainen iso venäläistyylinen punttisali, eli punttisali ilman puntteja ja laitteita. Paikallinen kulttuuriministerikin kävi tervehtimässä meitä. Sekunnin mittaisen bäkkärihengailun jälkeen löydettiin tie baariin ja kuvitelkaa, heti oli paikallinen Tatjana sanomassa, jotta 50 ruplaa kiitos, tai istukaa lattialla. Seisottiin ihan suosiolla.
Venäläisen ”Primus kohtaa jonkun helvetin Roxeten” jälkeen lavalle kapusivat Marylandit. Hyvältä kuulosti ja jengi oli mukana alusta asti. Seuraavaksi olikin vuorossa ainakin sikäläisesti trendikästä nytkytysheviä, jonka jälkeen 51koodia. Alkoi kerääntymään paineita. Eihän täällä kukaan osaa edes suomea, eihän ne ymmärrä mitään! Loppujen lopuksi, pari kertaa bassaria ja yleisössä hakattiin jo päätä lattiaan ja juostiin seiniä päin. Mahtava yleisö! Ja helvetti, Hannu otti jopa paidan pois jossain vaiheessa settiä, Asko syöksi tulta ja Jute moshasi niin että kalju kiilteli, ihan vähän vaan…
Keikka meni helvetin hyvin, tai ainakin huomioon ottaen, että kyseessä oli ensimmäinen keikka ikinä ja missään, joten mukavahan tuo oli lähteä illan viettoon. Paikalliset ihmiset olivat ihan höpelöinä: nimmareita, valokuvia ja kaikkea mahdollista mukavaa. Alkoi kuitenkin olla puhti poissa keikan jäljiltä. Ei hirveästi jaksanut enää kemuttaa. Lähdettiin Askon ja humalaisten Monica´s Lipsin reportteripoikain kanssa hotellille. Suurin osa porukasta huiteli paikallisiin jatkobileisiin, jossa kuulemma keilattiin ja syötiin pizzaa, säälittävät uskovaiskemut siis.
Sunnuntai 2.3.2003
Aamulla pakattiin kamat ja pienen alkusäädön jälkeen bussin keula kohti kotia. Uskomattoman paha olo oli vallannut koko bussin, lukuun ottamatta Mursua, tuota Kävelevää Kuolemaa. Kyseessähän oli siis Ilosaarirockin kuljetusvastaava. Bussin takaosassa syntyi uusia ja erilaisia kampanjoita, joissa esiintyi kuitenkin aina sama teema: ”Välttele Mursua 2003” ja ”Jätä Mursu Venäjälle 2003”.
Venäjän tiestö ei tosiaankaan pröystäillyt laadulla. Ajettiin pieniä hiekkateitä jotain 50km/h. Juhla bussikuski! Lauleskeli kuin Eino Grön konsanaan, kertoili epämääräisiä tarinoita paikallisesta historiasta.
Koti kuitenkin lähestyi, vaikkei se siltä aina tuntunutkaan. Mennessä Petroskoihin matkaan meni reilut 11 tuntia, takaisin Suomeen hieman vähemmän. Vihdoin tuliaisostoksille, josta kädet täynnä Iloa kohti tullia, ja jos joskus niin tuolloin pelotti ja jännitti. Kaikki meni kuitenkin yllättävänkin vaivattomasti, lukuun ottamatta Mursua, joka kadotti itsensä joka varttitunnin välein. Kotimaan puolella mököttävä bussilastinen suomalaisia alkoi jo pikkuhiljaa rupatella toisilleen. Ajatus kotiin pääsemisestä tuntui kerrassaan mahtavalta. Toisaalta haikein mielin purimme bussia ja lähdimme kukin tahoillemme. Ja mikä juhlinta, niin matkan peruilta oli miullakin 30 litraa bisseä jääkaapissa, ainakin seuraavat kaksi päivää. Katsokaa lisää 6.6. Subtv:ltä.
Tänä päivänä,
-Om