Maanantai 25.6.2007
Herätyskello herättää aamulla puoli yhdeksän. Pakkaan kamani ja kävelen katsomaan mikä tilanne juhlijoilla on. Herätyskellot soi, mutta mitään eloa ei kavereihin tule. Hämmentävintä on se, että Peten päällä nukkuu musta kulkukissa. Näyttää hyvältä. Hätistelen kissan pois ja ihmettelen, että mistäköhän se on tänne päässyt. Asia selviää nopeasti. Pojathan on jättäneet ulko-oven auki, mikä on turvallista täällä Petroskoin laitakaupungilla. Kas, kun eivät pihalla nukkuneet. Urpot!
Saan kuin saankin pojat ylös pienen suostuttelun jälkeen. Kamat läjään ja kotimatka voi alkaa. Suunatana oli paikallinen supermarket, josta löytyi aamiaista ja Jutelle hieno punatähdellä varustettu saunahattu. Ihan törkeän hieno! Kotimatka menee aika leppoisasti lueskellessa musiikkia kuunnellessa. Pete ottaa kurjuudesta ja krapulasta kaiken irti ja kuuntelee Mana Manaa. Tiet ovat niin huonolla tolalla ettei nukkumisesta tule mitään. Sellaista koiran unta tulee vedettyä. Jossain vaiheessa tulee sellainen pomppu, että mie lennän parikymmentä senttiä ilmaan ja rojahdan puoliksi lattialle. Juteen tämä pomppu ei juurikaan vaikuta. Ymmärrätte varmaan miksi.
Kuskimme tuntee Karjalan todella hyvin. Hän kertoo leppoisalla luontodokumentti äänellä tarinoita bussin mikrofoniin. Rauhoittavaa todellakin. Normaalisti meidän omilla reissuilla Liimatainen huutaa ja vittuilee meille bussin mikrofonin välityksellä. Näin: ”saatanan punkkarit, ette sitten sotke tätä minun bussia tai tullee osumia”. Päästään vierailemaan myös karjalaisen rouvan mökissä. Tämä on siis sellainen seitsemän mökin pieni kylä, jossa ei ole kauppoja tms. palveluja. Hiljaista joka puolella. Rouva on todella ystävällinen ja keittää kahvitkin reissaajille. Hieno meininki. Puolen tunnin jälkeen matka jatkuu. Tässä vaiheessa mielessä on vain se, että Suomeen nyt ja noppeesti. Illan suussa alkaa maisemat näyttämään tutuilta ja sitten tuliaiskaupan jälkeen tulliin. Tullissa kaikki menee sukkelammin kuin menomatkalla. Ei niitä tunnu kiinnostavan, että mitä meillä on mukana. Hyvä niin. Viimeistään siinä vaiheessa kun puhelin toivottaa tervetulleeksi Soneran kotiverkkoon meinaa kyynel vierähtää poskelle. Hitto. Selvittiinpäs tästäkin.
-Om