Mustat sydämet -videon kuvaukset 3.1.2008
Hei vaan kaikki, täällä taas mie, herra Muikku eli alias Matjes! Kirjoittelen taas teille jotain puutaheinää. Tällä kertaa aiheena on Mustat sydämet -biisistä tehtävä video. Joulukuussa 2007 tuli levy-yhtiöstä tieto että video pitäisi tehdä. Ohjaaja tosin oli pienoinen ongelma. Väänneltiin ja käänneltiin ja loppujen lopuksi mie ehdotin Ville Juurikkalaa. Sama mies, joka oli aiemmin marraskuussa napsinut orkesterista hiton hyvät promokuvat. Villehän ei pahemmin noita videoita ole aiemmin tehnyt, mutta päätti silti lähteä tekemään sitä meidän kanssa. Sisältöä piti alkaa miettimään. Gabi (meidän vastaava tuottaja) ehdotti, että laitetaan pojille sota-ajan palttoot päälle ja laitetaan ne ulos pakkaseen soittamaan. Vieläpä samaan tilaan missä promokuvat otettiin. Sehän kuulosti hienolta idealta. Kunnon Siperia-tunnelmaa haluttiin mukaan kuviin. Hengitys höyryää, on pirun kylmää/karua ja sudet ulvoo ympärillä. No niinpä just. Sitten alkoikin vääntö, että minkälaisia koiria myö saadaan videolle mukaan. Levy-yhtiön Mari taisi ehdottaa, että otetaan mukaan muutama siperianhusky. Nehän ovat todella jäätävän näköisiä kavereita. Mie taasen ehdotin, että otetaan Juten tsinhauhaut vai mitä ne on? Semmoisia rotan kokoisia elikoita, ei pelottaisi niin paljon. Villehän se sitten veti ässän hihasta ja sanoi, että susia pitää saada ja oikeita sellaisia. Ilmoitin jo tässä vaiheessa että jos näin käy niin en aio osallistua videon tekoon. Tehkää keskenänne. Seurasin kuitenkin innokkaasti sähköpostirinkiä asian tiimoilta ja lopputulos oli se, että Kotkasta roudataan ns. koirasusia meidän kanssa esiintymään. Että siihen malliin liikkeelle…
Lopulta koitti se suuri päivä. Oltiin sovittu että ollaan kuvauspaikalla 13.30. Myöhän oltiin kerrankin ajoissa. Sitä ennen käytiin ostamassa musapuodista uudet kitarat ja bassot ja ”hitleröitiin” ne ihan kunnolla. Eli maalattiin siinä paikan päällä. Tuli hiton hienot. Ja joku vielä väittää että soitinmaalaus on hankalaa puuhaa. Ei pidä muuten ollenkaan paikkaansa. Pete maalasi kielet ja otelaudankin ihan varmuuden vuoksi.
Pirun kylmä ilma oli. Mutta onneksi saatiin heti kättelyssä sotapalttoot kokeiluun ja karvahatut päähän. Oli jotenkin kotoisa olo. Jutekin tuumi jossain vaiheessa että onpa siistiä, kun kerrankin voi olla silleen videossa, ettei tarvitse vetää mahaa sisään koko ajan. Voi olla ihan oma itsensä. Pari tuntia siinä leikittiin sotaa keskenämme ja sitten tulivat sudet – ja eikun karkuun. Voi luoja. Oli ne kyllä hienoja elukoita. Ei myö pahemmin uskallettu niitä käydä aluksi katsomassa. Siellä ne temmelsi keskenään ja kamera kuvasi niiden touhuja. Aika tarkasti joutuivat aitaamaan sen kuvausalueen, etteivät ne pääsisi karkuun. Onneksi niillä oli kouluttajat mukana. Joskus kuuden aikaan tuli vihdoin meidän vuoro. Kuvausohjelmassa luki, että nyt pitäisi sitten yhtyeen esiintyä samoissa kuvissa susien kanssa. Pelotti ihan hitosti. Mentiin sinne aitaukseen olemaan ja vähän treenaamaan biisiä. Sitten ne tuli. Oltiin ihan muikkuja niiden rinnalla. Mie mietin, että tuo kun se tulee päälle niin se on sitä myöten selvä. Siinä ne tuijotti meitä ja totuttelivat meihin kun myö soiteltiin ja harjoiteltiin. Sitten ne päästettiin vapaaksi. Ei niitä onneksi pahemmin meidän touhut kiinnostaneet. Lähinnä ne juoksentelivat toistensa perässä ja kiersivät meidät suhteellisen kaukaa. Ja sepä olikin se seuraava ongelma. Eli sudet piti saada lähemmäs orkesteria. Alkoi polvet vapisemaan ja tärisemään siihen malliin, että rutina vaan kuului. Kouluttajat heitteli meidän jalkojen juureen jotain ”susi-snackseja” ja kamera uudestaan käyntiin. Sitten ne tuli jo lähemmäs ihmettelemään. Ei paljon rokattu. Katse kiinni taivaanrannassa ja toivoi vaan, että tää ois jo ohi. Silmiin niitä ei saanut katsoa. No se ei kyllä muodostanut ongelmaa. Siinä vaiheessa pelotti muutenkin niin paljon, että tahtomattaan alkoi katsoa kieroon. Mutta saatiin kuin saatiinkin onnistuneet otokset ja sudet pääsivät lähtemään kotiin. Ja yhtye oli todella helpottunut. Levy-yhtiön Mari tuli vielä tsemppaamaan meitä ja toi meille lämmikepullon. Sehän toimi ja hyvin! Kiitos siitä.
Loppukuvat olikin pelkkää soittamista. Oli hankalaa soitella rukkaset kädessä rumpua. Alkoi kunto loppumaan aika nopeasti kesken. Mutta pakko oli vaan jaksaa. Kädet ja jalat ja koko ruumis maitohapoilla ja ei ois enää kuin neljä tuntia jäljellä hakkaamista. Joopa joo. Missään vaiheessa ei tosin tullut ahdistusta tai vitutusta pahemmin. Saatiin vähän itsekin katsella kuvaruudusta otoksia ja nehän näyttivät pirun hienolta. Eipä siinä enää muuta ihmeellistä tapahtunut. Pitää antaa isot kiitokset koko kuvausryhmälle ja valaisijoille kärsivällisyydestä. Eihän meillä mitään hätää ollut, kun oli palttoot niskassa ja päästiin koko ajan lämmittelemään. Nehän siellä joutuivat pakkasessa olemaan koko ajan. Ei ois miulla hermot kestäneet moista. Mutta ne onkin ammattilaisia ja myö ei. Toivotaan, että tuleepi hyvä.
-Om
PS. Juten kaveri oli tilannut Jyväskylässä turkin pojilta fantasia-pizzan 4:llä täytteellä. No, kohta se tuli ja sehän oli ihan väärä lettu. Kaveri siinä tuumasi hetken ja huusi tarjoilijalle perään, että ”hei tää on ihan väärä pizza. En todellakaan tilannut tällaista. Tässä on väärät täytteet!” Vastauksena tuli vaan: ”anteeksi, olen paholainen.” No eihän siinä mitään. Ei tuohon voi mitään muuta enää sanoa. Ei kun vaan haarukka ja veitsi käteen ja hyvää ruokahalua. Vaikka väärillä täytteillä.