Kauan sitten
”Hukanhauta, Jokipojat ja AC/DC”
JUTE eleli lapsuutensa Joensuussa Hukanhaudalla. Pojilla oli mopojengi (johon myös Liimataisen Kaino kuului), joiden kanssa terrorisoitiin lähiympäristöä. Palataan kuitenkin ajassa vielä hiukan taakse päin, jolloin Jussi-poika kävi kouluaan Karsikon ala-asteella. Tuolloin eräänä aamuna oli edessä Jussi-pojan ensimmäinen Helsingin matka. Luokkaretki. Jussia jännitti kovasti. Niin paljon, että aamulla nukkui raukka pommiin. Noh, onneksi äiti oli pakannut repun valmiiksi. Vaihtopaita ja eväät. Vielä kuppi kaakaota, jonka jälkeen isä kyyditsi Jussin kiiruulla juna-asemalla. Täpärälle veti, mutta junaan ennätettiin. Luokkaretki kohti Helsinkiä alkoi. Kouvolan kohdalla Jussi huomaa, että voi perkele. Eikö olisi muuta reppua löytynyt, kuin Kemiran ”Lannoita oikein, se kannattaa”. Ei voi mitään. Tämän kanssa on elettävä. Perillä isolla kirkolla kun olivat olleet 10 minuuttia, niin eikö se lokki paskanna olkapäälle. Tietenkin. Ja itkuhan siinä tuli. Ei kun merivettä harteille ja pyyhkimään. No se paska vaan levisi. On se ollut hieno näky. Joensuulainen luokkaretki ryhmä, jolla yhdellä on olkapäät paskassa, lippis takaraivolla ja repussa lukee ”Lannoita oikein, se kannattaa”. Sillä ja lailla.
Mopedi-iässä tuli Jussille kuvioon myöskin jääkiekko. Jokipojat numero 19. Tietenkin, idolinsa Jässi Jääskeläisen mukaisesti. Maalivahti Musikka. Asiaa. Jussista tuli Jute, joka ylpeillen vielä tänäkin päivänä kaivaa esille valokuva-albumin ja esittelee kuvia Vladislav Tretjakin, tuon legendaarisen Venäjän maajoukkueen maalivahdin kiekkokoulusta. Se onkin jäänyt Juten elämän kohokohdaksi ja saavutukseksi. Tuolloin oli vielä intoa.
Sittemmin mukaan tuli AC/DC. Sähkökitara piti saada, ja maalivahdin hommat saivat jäädä. Ammattikoulukin jo kolkutteli ovella. Jute työskenteli joensuulaisessa musiikkipuodissa 90-luvun alkupuoliskolla. Jute hankki ensimmäisen Fender-merkkisen kitaran, kasvatti sivujakauksella varustetun permanentin ja soitteli suomirockia Ajankuva ja 10 Vaille Kahden Sade -nimisissä kokoonpanoissa. Revityt farkut olivat kova sana. Samoin Marimekon tiukat pallokuvioiset paidat. Idolina toimivat näin jälkeen päin ajateltuna luultavimminkin Sig ja Mamba. Mikä ihmeellisintä, Jute käytti myös jenkkihuivia vyölle sidottuna. Emme voi ymmärtää.
”Rantakylä, hiekkalaatikkosinfoniat ja Rocky Balboa -hikipannat”
Oli vuosi 1992. Jute työskenteli myyjänä paikallisessa musiikkiliikkeessä, möi kitaroita ja välillä muutaman pianon. Tuolloinen musiikkikaupan myyjä oli vielä laiha, ja sillä oli helvetin hauska sukunimi. Ja blondattu jakaus. Paikalle sotkee pieni poika kolmipyöräisellään, ritsa ja lapio takataskussa, ihastelemaan kitaroita ja sotkemaan paikkoja. Poika koki kaupassa suuren ahaa-elämyksen. Tuollaisten soittimien kanssa olisi hieno taiteilla. Poika tavaa myyjälle nimekseen OLLI-MATTI.
Ensimmäistä rumpusettiä Olli-Matti sai vielä odottaa. Kitara sentään tuli. Koulun musiikkiluokassa silloinen rumpuopettaja ihmetteli, että ”eikö siuta kiinnosta soittaa mitään muuta kuin ”Juppihippipunkkaria” rumpusetillä?” Ei sit vissiin kiinnostanut. Myös muut opettajat miettivät, että mitäs tehdään, tästä ei tule kuin sanomista. Tuon aivottoman pulpettiin rummutuksen on loputtava tai kaikilta menee hermot. Vapaa-ajat Olli-Matti roikkui mieluummin Neljän Ruusun tai tuolloin paikallisen hevimörköylpeys Sarnathin, nykyisen Happoradion treenikämpillä, kuin käytti aikaansa vaikkapa matematiikan kotitehtäviin. Ja sen kyllä huomaa. Ihan päällekin päin.
ASKO puolestaan oli tuohon aikaan vielä nuori lupaava jalkapalloilija. Pelasi Joensuun Ratanoissa ja Karelian Pallossa. Jalkapalloilijan ura kesti muutaman vuoden, kunnes mies älysi, että mitä vanhemmaksi tuli, sitä paskemmaksi pelaajaksi samalla muuttui. Kaiken lisäksi valmentaja oli alkoholiin päin taipuva tyyppi ja ryyppäsi joukkueen pitämän kioskin rahat, kesän tuotot, joilla piti kustantaa tuleva kausi. Joukkuekin hajosi. Asko osti kitaran, tuosta samaisesta musiikkipuodista ja tuolta samaiselta blondatulta, silloin vielä hoikalta, permanenttipäiseltä ja marimekkopaitaiselta musiikkikaupan myyjältä.
Ensimmäiset yhtyekokeilunsa Asko koki Kortelaisen Tonin ja Virolaisen Juhan kanssa Juhan varastossa. Olivat tosin jo hiekkalaatikkoaikoinaan tämän Kölli Kortelaisen kanssa tehneet ensimmäiset hittinsä, kuten biisit ”Golden Car Is Turbo Car” ja ”Lonostäänli”. Sillä lailla. Oikeita hiekkakakkusinfonioita. Asko oli selkeä bändin väkivaltainen keulahahmo jo tuohon aikaan. Jos ei lapiobassosooloja ollut tarpeeksi, niin yhtyetovereilla oli suut täynnä hiekkaa, lapiot poikki ja paskat housussa.
HANNU oli lapsena hyvin outo jätkä, niin kuin on vieläkin. Jos pitää Rantakylän yläasteella ”Rap-station” -nimistä ohjelmaa keskusradion kautta joka perjantai klo 12.00 alkavalla välitunnilla, niin ei ihminen silloin voi ihan täysillä kierroksilla toimia. Hannulla oli jo tuohon aikaan kova tarve esitellä itseään. Ja soittotaitojaan. Joka ikisessä joulu-, vappu- tai juhannusjuhlassa koulun voimistelusalissa mies kietoi (jo tuolloin ympärysmitaltaan poikkeuksellisen ison) päänsä ympärille valkopunaisen Rocky Balboa -hikipantansa, puki päälleen isosiskoltaan Amerikasta lähettämän Metallican ”…And Justice For All” -t-paitansa, jonka päälle luonnollisestikin aukinainen ruutukuvioinen flanellipaita. Teiniviiksien raapiessa mikrofonia laulaa luikautti Guns ’n Rosesia. Yleensä kipale oli ”Don’t Cry”. Jos ei soittanut Gunnareita, soitti Metallican ”Nothing Else Mattersin”. Pääasia, että kappaleessa oli kitarasoolo, joka koulun kolmen markan laulukamoista kuulosti aina korvia hivelevältä.
Bänditouhut Hannu aloitti Disaster Area -nimisessä yhtyeessä, joka sittemmin muutti nimensä Wicked Area:ksi. Tämä bändi oli henkeen ja vereen Megadethin, Toolin ja Pearl Jamin plagiointia. Kaikesta hulluudesta huolimatta Hannua pidettiin jo tuolloin lahjakkaana kitaristina, tai yleensäkin muusikkona. Äiti kun sattui olemaan musiikin opettaja, niin Hannu-poika joutui soittamaan 9 tuntia päivässä pianoa tai viulua. Ihan sama kunhan jotain. Viulussa mies suoritti maisterin tutkinnon jo varmaan 4-vuotiaana.
Soittotuntien välissä piti naapurissa asuvan sotahullun serkun kanssa leikkiä Rambo-leikkejä. Jos ei leikkinyt niin imukuppipistoolilla perseelle ja kamplaus. Hannu ei tätä kestänyt, vaan viulutuntien jälkeen puki kiltisti sotavehkeet ylleen ja ei kun kylille Tarzania leikkimään. Eikun siis Ramboa.
Asko ja Hannu tunsivat toisensa jo ala-asteella. Olivat samassa liikuntaryhmässä. Musiikillisessa mielessä poikien tiet kohtasivat, kun Asko ja aikaisemmin mainittu Kölli pyysivät Hannun treenikämpälleen Juhan varastoon pari kuukautta tätä ennen perustamansa yhtyeen harjoituksiin. Ja Hannuhan tuli. Kyllä. Hannu tuli sinne Arsenalin paita päällään (jossa oli JVC:n mainos rinnassa). Rupea siitä nyt rokkibändiä kasaamaan.